Astheen verran syvälisempää

Mie muistelin just äskön mitä museopäivillä oli, miten sielä tanssithiin. Mutta tämä ei liity siihen juuri mitenkhään.

Viime aikoina molen nähny monessa lehessä ja ohjelmassa juttua siittä, miten oman hyvinvoinnin etheen häätyy hoksata tehhä valintoja. Että jos toella yrittää haalia aivan kaiken mitä nokan etheen tullee ittelheen - olkhoon se mitä tai kuka tahansa - niin sitä uuvahtaa ja tullee paha olla. Aivan ittesthään selvää, tietenki. Mutta ei se ollukhaan niin ittesthään selvää ko puhuthaan ihmisistä, niistä ihmisistä jokka sie syystä tai toisesta päästäkki lähemmäs itteästi. Net ihmiset ko ei aina olekhaan sulle pitemmän päälle hyväksi. Hyvän päivän tutut ja muut semmoset kaverit tietenki, mutta net jokka on sulle jotaki tai jollaki tavala enemmän. Net joista tulleeki uuvuttavia ystävyyssuhteita. Minun on häätyny opetella eriksheen tämä paitti huomaahmaan, niin varsinki hyväksyhmään. Hyväksyhmään se toellisuus, että jokku ihmiset oikeasti on parempi pittää hyvänpäivän tuttuina. Net kaikki on ihan hyviä ja kiinnostavia ihmisiä. Mutta niitten luonne ja tapa tehhä asioita ei vain loksaha kohalheen minun kans. Semmosen jo olemassa olevan kaverin saaminen kauemmas ittestä, josta tietää ja tuntee selvästi, ettei sole minua varten, on kuiteski toella rankkaa ja tuntuu pahalta.

Mie luotan intuitihoon ihmisten suhtheen. Häätyy muistaa kuunnella intuitiota tästä etheenkäsin paremmin. Sekä niitten osalta jokka on oikhein sopivia hyvänpäivän tuttuja, että niitten joista tietää että net on mulle hyviä ja merkitykselisiä ihmisiä - kavereita, ystäviä, ajatuksenjakajia ja sielunkumppaneita. Mikä kaikhein hienointa; semmosen sielunkumppaninki voi uuen löytää aivan yllätykselisistä paikoista jos vain muistaa kattoa, kuunnella ja olla yliutelias.

Tanssilattialta Siidan perusnäyttelyssä

Met olimma kahen päivän työreissussa Inarissa. Sielä vietethiin valtakunnallisia museopäiviä ja koolla oli museoväkeä ympäri Suomen. Meitä oli meän museosta sielä kolme: johtajaitte, mie ja toinen amanuenssi. Met emmä ollu tarpheeksi ajoissa varraamassa huonetta Inarin hotellista, ja siksi meän hääty mennä yöksi muuale. Saimma ison kämpän, ko hollitallin, Riutulasta Vasatokasta, 10 kilometriä kirkolta Angehliinkäsin. Soli oikhein kiva. Kartanolla oli opastauluja, jokka kerto Riutulan aluheen historiasta, ko sielä oli ollu 1905-1978 lastenkoti. Laukoimma pelloilla ja tienreunassa lukemassa tauluja, ja sivistimmä itteämmä. On mahottoman tähellistä tietää, että Riutulassa kasvatethiin pottuja 22 000 kg vuoessa. Vielä mahottoman tähellisempää on se, että met ehimmä taulut lukehmaan. Solis vainonnu universaali huono museo-omatunto, jos emmä olis ehtiny. Ja kuitenki yöllä museopäivien avajaisista takasitullessa, yöauringon räköttäessä ja tunturien lumiläikkien hohtaessa, met tajusimma, että ainaski kaks taulua oli jääny lukematta.

Museoihmiset on ihania. Net on viishaita ja älykhäitä ja villejä. On aina hauskaa nähhä tuttuja museotyyppejä ja toishaalta ehtiä tutustua ainaki parhiin kolhmeen uutheen museolaisheen. Niin tapahtu tälläki reissulla, ja soli nokko... mutta avajaisten loppupuolella Siidassa oli hetki, joka jäi hymyilyttähmään. Musiikki pauhas perusnäyttelysalissa, ja sielä tanssithiin. Mieki menin mukhaan piehneen sakhiin, jossa vähän vaihtu tanssijat sillä aikaa ko sielä tanssi jatku. Yhtenen juttu oli kuiteski se, että tanssijat oli yhtä lahtelaista lukhuun ottamatta entisen Lapin läänin aluheelta. Monta Siidalaista, mie, Lapin Ely-keskuksen väkeä, Kemin taidemuseon ihminen, pari muuta tuttua naamaa... Eteläläiset kävi varovasti vähän mulkasemassa sieltä alempaa käytävältä. Eikö etelässä tanssita? Vai eikö siihen sakhiin nytte vain sattunu kethään tanssi-intosta? Seminaarissa net istu, söi ja hörppi viiniä ja tiskuteeras mahoton. Mutta ei tanssinu! Meilä kuiten tanssithaan. Kauan ja hiki hatussa, juhlien lophuun asti! Lappilaiset museoihmiset net vasta villejä onki! Ja viishaita ja älykhäitä. Museoamanuenssi (lappilainen) ei kuiten päästä siutti mahollisuutta tanssia perusnäyttelyssä!

Nytte met pääsemmä oikehaan vauhthiin

Soli olevihaan ajatus, että blogia saapi ruveta kirjottahmaan niinko oikealla murtheella. Että solis sopeva tapa saaha äähneen se minun sisänen oikea kieli, ei mikhään ulkoaopittu ja pinnistetty. Nytte ko molen keski-ikänen olen joutunu kattohmaan näihin harhmaansinishiin silhmiin peilistä käsin ja tajuahmaan, miksi molen ko pörrö välilä. Mitä mie nakkuriepu häpeän... Emmie tiiä. Emmie toellakhaan tiiä!

Sanothaanko tuossa kakskytvee mulle oli kunnia asia olla nokka pystössä just sitä mitä molenki. Se päti kaikheen. Tukhaan, ympäristöasioihin, murtheesheen, elämän valintoihin ko toellaki halusin takasi pohjosheen. Ja sitte. Ja sitte tapahtu mitä? Aivan pössöä. Emmievaintiiä. Tai tiiänhän mie. Minusta tuli se, joka halus miellyttää ja kuulua helpommin sakhiin. Olla osa työporukkaa. Kaiken kaikkihaan. Eikä se nytte sinänsä ole mitenhään huono homma. Siinä on paljon hyvvääki. Ongelmaksi vain alko päivä kerralhaan kietoutua se, että mie riepu olin ainoa torniojokilaaksolainen muuten rohki hyvässä seurassa. Että mie piuasin niin lujjaa etten mie ittekhään vähhään aikhaan enhään ymmärtäny, että sillä on kuites paljonki merkitystä miten ihmiset ajattellee, mikä on niitten luonne. Kieli (murre) on osa sitä, se joka kuuluu ja näkkyy ja tuntuu suohraan. Mutta on siinä niin paljon muutaki. Se torniojokilaaksolainen pieni piilovittumaisuus. Se että sanothaan suohraan, mutta sitte kuiteski selitethään asiat monheen kerthaan. Se että toisen äly ja sinni testathaan - puhutelhaan, otatethaan, annatethaan... Se että nähhään asiat yllättävän monesta vinkkelistä. Torniojokilaaksossa olhaan aina eletty monenlaisten ihmisten ja kulttuurien ja kielten sekamelskaa. Se on osa luonnetta. Menhään, tulhaan, tehhään. Ja naiset on vahvoja ja itsenäisiä.

Mulla on neljänkympin kriisi. Mie muistelen menheitä. Mie halvan puhua murretta. Ja mie kaiphaan vahvasti tuntuvia hetkiä ja tuoksuja. Ukin laivan keulassa tuoksu tervale ja kalakampheille. Huusholleissa tuoksu lihakeitolle ja märille vaatheille. Koirat haisi ulolle ja istuma-aluset porolle. Se miksi minusta tuntuu, ettei mikhään tuoksu ko aikasemmin, saattaa kuiteski olla se, että mie rukatan liikaa asiasta toisheen, piuaan ja pinnistän. Hajut ole mihinkhään kaonheet. Mie ja minun nokka on.

Teksti III

Joskus koirien kanssa kävelyllä tai muuten vain hetkinä, jolloin ajatus lentää, olen vikonut ajatusta blogin pitämisestä. Joku asia siinä kiehtoo, ja yhtä aikaa ärsyttää. Tuossa toissailtana ajattelin, että jospa nyt kuitenkin blogia pitäisinkin.

Tajusin ällistyksekseni, että olen perustanut blogisivun kolme vuotta sitten ja kirjoittanut jopa pari tekstiäkin. Ei mitään mielikuvaa! En osaa sanoa kauhistuttaako vai naurattaako tämä minua. Mutta koska blogi täällä jo olikin, niin jatketaan. Pari tekstiä kolmen vuoden välein. Siihen nyt ainakin pystyn!